Surulla on monet kasvot; se voi pukeutua syvään hiljaisuuden verhoon tai tulla ilmoille pimeydestä huutonsa karjaisevana kipuna. Se voi painaa hartiat kumaraan, katseen maahan. Se voi levitä kuin utu silmien, kasvojen, korvien; kaikkien aistien ja ympäröivän maailman välille.
Kohtaan työssäni erokriisin jättämää surua, jolloin suru usein näyttäytyy rakkautena, jolle ei enää löydy kotia. Ristiriitaisen erosurusta tekee samaan aikaan kehossa vuorotteleva viha, joka sekin tarpeellisena tunteena toimii kuitenkin melko vahvana polariteettina staattiselle surulle. Surulle antautuminen on kuitenkin prosessi, joka vie meitä lähemmäs omaa sisäistä lasta. Suru tekee ihmisen fyysisestä olemuksesta helpommin lähestyttävän; kutsumaan lohtua.
Vaikka surun painolasti on iso, niin silti, kuten mitään tunnetta, myös surua ei tarvitse pelätä. Suru vie meitä lepotilaan, jotta keholle ja mielelle jäisi aikaa parantua. Surulla on tärkeä tehtävä pysäyttää.
Jos sinulla on juuri nyt elämässäsi surua, älä jää yksin. Muista, että et ole tässä maailmassa yksin. Surua ei tarvitse ratkaista tai selittää pois. Suru loivenee kyllä, muuntaa muotonsa – se tekee sitä hienovaraisesti koko ajan. Ole armollinen itsellesi ja käytä niitä keinoja, joita tarvitset tukeaksesi kehon ja mielen parantumista. Tähänkin tanssi-liiketerapia on mitä oivallisin keino; suru kutsuu kehon kuunteluun ja kannatteluun. Se kutsuu turvallisiin kokemuksiin eri tunteiden välillä. Surusta on myös lupa viivähtää ja vetää henkeä; siihen, kuten muuhunkaan tunteeseen, ei tarvitse jäädä kiinni.
.
0 kommenttia